Toukkatorstai: meidän pieni tinapallero

Tänään alkoi 27. raskausviikko, ja mitään uutta oiretta ei ole ilmestynyt tällä viikolla. Samat vanhat alhaiset hemoglobiinit ja heikotukset kuin ennenkin. Olen kuitenkin oppinut vähän ennakoimaan, ja kun jouluaaton kappelissa tuttu kuumuus kiri pintaan, kömysin kesken virren tuulettumaan ulos ja pahimmalta lattialla makoilulta säästyttiin. Koska en jaksa veisata samaa virttä, voidaan tämä toukkatorstai pyhittää huuhaalle. Sain viime uutena vuotena valaessa tinaa mielestäni selkeän sikiön. Tuomas aina sanoo, että ylitulkitsen vain kaikkea, mutta kyllä tuo edelleen muistuttaa minusta sikiötä. Jokainen tulkitsee tietenkin kaikkea haluamallaan tavalla, ja voin kyllä myöntää että pieni ihmisen alku oli jo silloin toiveissa. En silti pääse yli ja ympäri siitä, että tuo pieni tinapallero on kuin meidän pieni Toukka! 

Olen halunnut ikuistaa myös tänne blogin puolelle erikoisen kohtaamisen alkuraskaudessa. Olin neljännellä kuulla raskaana, ja mielestäni vatsani ei ollut silloin kuin vasta ihan pieni kumpu. Olin lisäksi pukeutunut löysähköön neuleeseen, josta vatsani ei mielestäni erottunut juurikaan normaalista. Olin sunnuntain työvuorossa, ja asiakkaakseni tuli ulkomaalainen nainen. Tovin kyseltyä vaatteista hän havahtui ja huokaisi kyynel silmässä anteeksi, ja painoi kätensä minun vatsaa vasten. Tilanne oli erittäin hämmentävä, sillä en todellakaan ajatellut kenenkään näkevän, että olen raskaana. Ehdin jo hetken miettiä, että ymmärretäänkö me tilanne samalla tavalla, vai luuleeko hän hivelevänsä pizzaa mahassani. Hän ehti kuitenkin hyvin pian kysyä, kuinka pitkällä raskauteni on. Ymmärsin sillä hetkellä, kuinka universaalisen ihmeellinen asia uusi elämä on, kasvoi se sitten kenen tahansa sisällä. Siinä me jaettiin tuntemattoman ihmisen kanssa hetki, missä minä koin liikuttavaa hämmennystä, ja hän liikutusta. Hän myös sanoi kumpaa sukupuolta vauva on, ja sen lopullinen totuus selviää sitten kun vauva syntyy. Erikoinen kohtaaminen! Joissakin hetkissä ja tapahtumissa on kuitenkin ihan erityistä taikaa. Vaikka voisin ajatella nykyään olevani paljon realistisempi kuin vaikka viisi vuotta sitten, olen halunnut säilyttää uskon siihen, ettei kaikkea elämässä tapahtuvaa tarvitse selittää järjellä. Ei sikiön muotoista tinaa tai ikimuistoista kohtaamista. 

En tiedä uskallanko valaa tänä vuonna tinaa. Jos löydän sieltä uuden sikiön, saan luultavasti paskahalvauksen. Viime yönä näin unta, ettei vatsassani ollut vain yksi sikiö, vaan kolme. Niitä siinä sitten puskin pihalle peräjälkeen. Ai niin! Ehdin jo alussa vähän huijata. Eilen tunsin nimittäin ensimmäistä kertaa ensimmäiset harjoitussupistukset. Jotain uutta siis myös kuluneeseen viikkoon!

Nyt kiidän vielä jatkamaan monopolia! Palataan asian ääreen ensi vuonna! Ehkä jännittävämpänä vuonna meidän elämässä! 

Toukkatorstai: zumbaa ja juhlaa!

Tänään tuli täyteen 25. raskausviikko, ja raskaus on ollut kuluneella viikolla suhteellisen vähän mielessä. Kaikki ajatukset on keskitetty tulevaan jouluun ja sitä kautta ruokaan ja muutamiin lahjoihin. Heikotuksilta ja pyörrytyksiltä on tällä viikolla vältytty, ja rautalisä on tullut mukaan kuvioihin. Rakas ystäväni yökötys on tullut taas kylään, enkä ole kovin vakuuttunut, että se olisi enää lähtemässä minnekään ennen kuin vauva syntyy. En ole kuitenkaan antanut sillekään liikaa ajatuksia, vaan yökkinyt menemään silloin kun oikein pahalta tuntuu. En olisi ikinä uskonut, että yökkimisestä tulisi minulle näin normaali juttu. Eihän se missään nimessä kivaa ole, mutta kun on kokenut alun pahoinvoinnin, niin mikään ei oikeasti enää tunnu hätkäyttävän. Sekin toki auttaa asiaan, kun tiedän mistä yökkiminen johtuu, ja olen tästä siunatusta tilasta vain niin onnellinen että voin kuitata moiset huolettomasti. Loppuu kun loppuu! Viimeistään huhtikuussa. 

Vauva on vetänyt sellaista zumbaa vatsassa heti kun laitan makuulle, etten tiedä tanssiiko hän sambaa vai jivea. Melkoinen touhuaja siellä taitaa kuitenkin asustaa. Koko maha tärisee ja pomppii kun on kovimmat meiningit päällä. Hauskaa on myös se, että kun vauva alkaa liikkua ja painan sormella vatsaa, niin sieltä vastataan tujulla potkulla takaisin. Säikähdän sitä edelleen joka kerta. Joskus potkut on ollut myös töissä ollessa niin voimakkaita, että säpsähdän säikähdyksestä. Minulla on selvästi vielä totuteltavaa, että sisälläni kasvaa omat liikkeet omaava yksilö. 

Joulun lisäksi meillä on täällä suuren juhlan tuntua, kun rakas Kerttulimme täytti tänään neljä hienoa vuotta! Tuo pieni oman elämänsä supersankari on onnistunut valloittamaan meidän sydämet, mutta myös niin monen muun. Syntymäpäiviä juhlistettiin herkkulautasella kera syntymäpäivälaulun. Neuvolassa kysyttiin aikaisemmin, että aiotaanko luopua meidän kahdesta koirasta ja kissasta kun vauva syntyy. Tai edes yhdestä niistä. Ihan hullu kysymys! Lemmikit on meille niin rakkaita perheenjäseniä, että sivuutan kysymyksen täysin. Meidän perhe ei olisi kokonainen ilman Marthaa, Kerttulia ja Iinestä! Toivotaan, että kaikki menee hyvin sittenkin kun vauva syntyy, vaikka tiedetään jo valmiiksi, ettei Martha tule arvostamaan aluksi uutta tulokasta. Kaikkien on vain sopeuduttava uuteen tilanteeseen ja perheenjäseneen. 

Nyt kömmin Tuomaksen viereen tiukasti nukkumaan, koska vietetään vielä tämä joulu eri paikkakunnilla. Tulevat joulut rakennetaan sitten pienen perheen kesken joulumuistoja. Aika ihanaa! 

Toukkatorstai: viimeinen kolmannes!

Wihii! Tänään siirryttiin raskauden viimeiselle kolmannekselle samalla kun startattiin 25. raskausviikko. Hurjaa! Tulin lomalle blogin pariin, koska olen kirjoittanut koko päivän esseetä yöpuku päällä meidän uudessa sängyssä. Kyllä, sänky ja lipasto tuli tämän viikon maanantaina. Onneksi Ikea tuli ihan oma-aloitteisesti vastaan ja korvasi meille koko kuljetusmaksun summan viivästymisen ja siitä aiheutuneen harmin takia. Sillä rahalla mikä saatiin takaisin, saadaan hankittua myös Toukalle sänky ja jotain muutakin. Eli sen suhteen loppu hyvin kaikki hyvin! Koti tuntuu niin ihanalta ja entistäkin rakkaammalta kun saatiin tänne jo kauan kaivatut kalusteet. Ollaan hämmästelty sitä, miten onnekkaita ollaan ihan vain jo pelkästään siksi, että meillä on ihana koti ja niin hyvä sänky! Pakko tietenkin mainita siitä, kuinka onnekkaita ollaan myös tästä vatsassa kasvavasta touhottajasta.

Toukka on joinakin päivinä todella touhukkaalla päällä. Eilen sain ensimmäistä kertaa sellaisia iskuja kylkiluihin, että säpsähdin säikähdyksestä ja pari kyyneltäkin saattoi tirahtaa silmäkulmaan. En ole varma olinko liikuttunut vai tuliko kyyneleet silkasta epämukavuudesta. On ylitsevuotavan ihanaa tuntea toisen liikkeet, mutta eilen kyllä toivoin, että hän pyörähtäisi johonkin toiseen asentoon eläköimään. On ihmeellistä, kun toinen ihminen aivan kuin tunkisi pikkuisia varpaita kylkiluiden alle. Ihanaa, mutta niin epämukavaa. Joka tapauksessa olen onnellinen jokaisesta iskusta minkä saan, sillä se kertoo siitä, että kohdussa on elämää. 

Meillä oli viime maanantaina neuvola, ja sain taas yhden ruksin lisää paikkatietoihin, minne olen meinannut pökertyä. Alan jo toistaa itseäni viikko toisen perään, kun meinaan kupsahtaa milloin minnekin. Ehkä pitäisi alkaa kirjoittaa kerran viikossa esimerkiksi pyörtymisperjantaita, missä käytäisiin läpi paikat, minne milläkin viikolla olen meinannut pyörtyä. Ihme kyllä en ole toistaiseksi pyörtynyt, vaikka vintti on niin sanotusti pimentynyt monta kertaa. Saatan kirjoittaa kevyellä otteella näistä minun heikotuskohtauksista, mutta tapahtumahetkellä ne on kaikkea muuta kuin huvittavia tai mukavia. Saan lähinnä vain huvitusta siitä, että näen itseni niissä tilanteissa dramaattisena raskaana olevana naisena, vaikka en missään nimessä hae sillä mitään huomiota. Se nyt vain sattuu olemaan huomiota herättävää kun makaa milloin missäkin jalat katossa usein myös vähäpukeisena, koska ennen sitä puskee hirveä hiki! Onneksi tämä viimeisin heikotus tapahtui juurikin neuvolassa, missä oltiin monet kerrat juteltu niistä. Lääkäri ole lähellä, ja minut passitettiin jälleen verikokeisiin. Siellä selvisikin, että yksi syy yhtäkkisille heikotuksille on luultavasti alentunut hemoglobiini. Lääkkeeksi määrättiin rautalisä, paljon lepoa ja hyvin syömistä. Erityisesti pidän näistä kahdesta jälkimmäisestä. Varsinkin näin joulun alla, vaikka en suurimpia herkkujani saakaan tänä vuonna joulupöydästä ahmia. Ensi jouluna syön mätiä ja suolalohta tämänkin joulun edestä, tai vaihtoehtoisesti rakennan oman joulupöydän kunhan pienokainen on saapunut. Selvää on kuitenkin se, etten yhtäkään mätipalleroa vaihtaisi meidän pieneen palleroon, joten koitan olla tirauttamatta liian monta katkeraa kyyneltä jouluaattona. 

Olipa kiva käydä rustaamassa esseen lomassa tekstiä, missä minun ei tarvitse lainata kenenkään muun tekstiä. En voi kehua olleeni kovinkaan reipas tänä syksynä koulutehtävien teossa, ja tällä hetkellä todellakin ymmärrän miksi. Koen niin käsittämättömän suurta stressiä ja raivoa yhdestä esseen kirjoittamisesta, että tunnen miten tukka on irronnut päästä silkasta tuskanhiestä. Olen ihan varma, ettei esseen kirjoittaminen todellakaan aina ole ollut näin vaikeaa. Olen sataprosenttisen varma myös siitä, että aivot todellakin pehmenee raskauden aikana. Sen verran olen tässä päivän mittaan tuijotellut pelkästään seiniä tietäen, ettei päässäni liiku yhden yhtä ajatusta työhyvinvoinnista. Sen voimalla jaksan kuitenkin pusertaa esseen loppuun, koska saan tämän jälkeen heittää aivot takaisin narikkaan ja päästää jouluilon valloilleen. Huomenna suunnataan sen kunniaksi Antti Tuiskun keikalle. Pitäkää peukkuja, etten meinaa pökertyä sinne, vaikka toisaalta olisihan se sekin elämys. 

Ohessa kuukauden masukuvat! Kerrankin mulla on ihan oikea joulumassu! ♥

Toukkatorstai: hyvästi sänky!

Mulla oli vakaa aikomus pohtia tänään sitä, pitääkö tulevan äidin olla lapsirakas, mutta tässä on tapahtunut useampi mieltä hiillostavampi asia, että taidetaan jättää tuo aihe toiseen kertaan. Tai ehkä jätetään kokonaan pohtimatta. Katsotaan mitä aika tuo tullessaan. Ensimmäistä kertaa teki suoraan sanottuna mieli tehdä oharit ja tunkea itseni tiukasti peiton alle sänkyyn. Ai niin paitsi ettei meillä ole sänkyä! Enkä muutenkaan aio tehdä oharia ja jättää päivittämättä toukkatorstaita, joten älkää huoliko. 

Täällä siis päivittelee neiti raivohullu, jolle on taas viikon mittaan sattunut yhtä jos toista. Lähdin viime perjantaina neljän tunnin yöunilla junalla Tampereelle. Kantamuksina oli vedettävä laukku, kaksi chihuahuaa, koirien koppa, käsilaukku ja eväslaukku. Nykyään myös yhdeksi kantamukseksi voisi lisätä Toukan. Edellisenä yönä oli tuprutellut tiet täyteen lunta, ja jokainen meistä tietää kuinka hyvin vedettävät laukut kulkee auraamattomalla tiellä. Niin, kun ei kulje niin ei kulje! Olin jo ennen kuin olin ehtinyt poistua meidän pihalta ihan varma, että homma tulisi olemaan kusinen. Taksin tilaaminen kävi mielessä, mutta koska taksit noin lyhyitä matkoja on heikkoja (tai raskaana olevia) varten, niin päätin vain pinnistää jokaisen voiman itsestäni ja tampata töppöstä toisen eteen. Pääsin kuin pääsinkin juna-asemalle miljoonan kirosanan saattelemana, ja ilokseni huomasin meidän vaunun sähköjen olevan poikki. Pääsin kyllä junan sisään, mutta en päässyt irralla olevaan eläinvaunuun. Koko urakan päätteeksi siis pönötin vielä pitkän aikaa junan käytävällä täysissä tamineissa ja kirosin lisää. Sähköt palautui ja pääsin vaunuuni. Junan lähdettyä liikkeelle huomasin vain jo tutuksi tulleen efektin, missä sykkeeni ei rauhoitu ollenkaan. Aloin myös hikoilla, joten jouduin riisumaan itseni pelkkään toppiin, kunnes huomasin myöskin jo tutuksi tulleen tunteen, että nyt lähtee taju. Sain kontattua junan lattiaa pitkin nuoren tytön luokse, jolle vinkkasin josko hän voisi katsoa vähän minun perään. Siinä vaiheessa makasin jo junan lattialla jalat katossa ihan pökkyrässä. Kehoitin häntä hakemaan konnarin apuun. Tilanne näytti ulkopuoliselta varmasti hurjalta, mutta yritin vakuutella etten tarvitse ambulanssia. Ainoa asia mitä halusin oli päästä vain perille Tampereelle. Onneksi oloni alkoi pikkuhiljaa parantua, ja sain vakuutettua, ettei matkani tarvitse tyssätä. Nyt kuitenkin vihdoin tajuan, että kunnon yöunet ovat ehdottoman tärkeät, eikä minulla ole enää mitään asiaa rehkiä ja riuhtoa menemään entiseen tapaan. 

Mainitsin muutama viikko sitten äitiystoppatakin tarpeesta, ja jo kauan kauhulla odotettu asia on tapahtunut. Minulle ei mahdu enää takki kiinni. En myöskään ole löytänyt sopivaa takkia, kunnes nöyrryin ja tilasin äitiystakin. Pitäkää peukkuja, että se tulisi huomenna ja olisi sopiva! Kyllästyin elättelemään toiveita, että löytäisin sopivan takin normaaleista tarjolla olevista naisten takeista. Olen alkanut kärsiä nyt jokaöisistä selkäkivuista, ja neuvolaan soitettua sain arvauksen iskiaksesta, minkä itsekin olin jo itselleni "diagnosoinut". No, siitä ei sen enempää, mutta kipeää tekee. Minun kävelytyyli on siis tällä hetkellä pingviini, eli vaappuvana mennään eteenpäin. Voitte vain kuvitella miltä näytän kun käytän koiria ulkona. Takki rehottaa auki ja vaapun menemään hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Minä kun en luovuta! Tämä on edelleen pientä sen alun pahoinvoinnin jälkeen. Saa nähdä tuntuuko synnyttäminenkin yhdeltä aivastukselta verrattuna pahoinvointeihin. Tuskin, valitettavasti! 

Nyt voidaan palata siihen, miksi olisin halunnut kaivautua vain peiton alle tänään. Tilattiin Tampereen reissulta kotiinkuljetuksella Ikeasta sänky ja lipasto. Maksettiin huomattava summa siitä, että saadaan ne kotiin sisälle kannettuna juurikin tänä päivänä. Kuljetuksen olisi pitänyt tulla klo 16 mennessä, mutta puoli neljän aikoihin aloin soitella Ikean asiakaspalveluun, kun ei kuulunut mitään. Sain tiedon, että lähetys ei tule tänään perille. Olisin toivonut kuljetusfirmalta jotain soittoa asiasta, varsinkin kun kuljetus oli sovittu nimenomaan tälle päivälle. Hauskan tästä episodista tekee se, että meillähän ei ole nyt sänkyä! Olin huolehtinut asiat niin, että tänne asuntoon mahtuu uusi sänky ja lipasto, eli hankkiutunut edellisistä eroon. Sänky lähti uuteen kotiin sopivasti juuri ennen kuin sain tämän tiedon, ettei meille ole mitään sänkyä tänään tulossa. Tähän tilaan asiallinen sänky olisi tullut enemmän kuin tarpeeseen, koska selkä paukkuu jo muutenkin. Tänä yönä tyydytään kuitenkin nukkumaan patjalla. Minun ongelmat on kuitenkin varsin pieniä, mutta kyllähän se pistää kiukuttumaan ja pahasti hormonihuuruissa, kun niin kauan ja hartaasti odotettu sänky ei tullutkaan silloin kun piti. No, käännetään eduksi ja kuvitellaan olevamme reissussa omassa kodissamme. Tehdään vaikka iltapalapicnik meidän makuuhuoneen lattialle. 

Kuvan kautta jätetään hyvästit meidän sängylle! No ei sentään. Otin ennen kuvat, jotta voin sitten tuoda esille, mitä makuuhuoneellemme tapahtuu kun vauva on tulossa taloon. Se on huone mikä tulee muuttumaan eniten. 

Nyt kuitenkin rinta rottingilla viimeistä toisen kolmanneksen viikkoa kohti! Pitäkää peukkuja, että saadaan huomenna meidän sänky! 

Toukkatorstai: tunteita mistä ei puhuta

Tänään alkoi 23. raskausviikko. Meillä oli tällä viikolla rakenneultra, missä todettiin kaiken näyttävän juuri siltä miltä kuuluukin. Kaikki oli siis tosi hyvin enkä voisi olla asiasta onnellisempi. Pieni maiskutteli suuta niin isosti auki ja kiinni, että sai meidät kaikki kolme huoneessa olijaa naureskelemaan. Hän oli jo selkeästi ihan meidän vauva. Sellainen pieni höpöttelijä, joka suun rakennetta tarkastellessa aukaisi suunsa niin auki, että mietin onko hänellä lainkaan leukaluita. Ultraajaa paettiin nyrkit nykkyrällä ja viuhuttiin menemään kovaa kyytiä. Koska jollain saattaa herätä kysymys Toukan sukupuolesta, niin vastauksena siihen on, että Toukka on syntymäänsä saakka Toukka, eikä tuoda sukupuolta sen suuremmin esille. Haluan vastaanottaa maailmaan persoonan, en niinkään jomman kumman sukupuolen edustajaa. 

Kyseinen ultra oli viimeinen ultra koko raskauden aikana, mikä tuntuu kyllä tosi hurjalta. Seuraavaksi vieraillaankin sairaalassa kun mennään synnyttämään, ellei jotain ilmene ennen sitä. Taidetaan me kuitenkin käydä jossain kohtaa tutustumassa synnytysosastoon. Rakenneultra herätti minussa paljon enemmän tunteita kuin olisin koskaan voinut osata odottaa. Päivä jona meillä oli ultra tuntui lähes samalta kuin päivä jolloin sain tietää olevani raskaana. Aivan kuin olisin uudestaan saanut kuulla, että olen raskaana. Hän oli jo niin paljon enemmän ihminen kuin ensimmäisessä ultrassa. Mitä! Tuleeko meille ihan oikeasti vauva?! En tiedä olenko jotenkin hullu kun yhtäkkiä heräsin siihen asiaan uudestaan. Olen kuitenkin jo yli puolen välin raskaana ja nyt muka tajuan, että olen oikeasti raskaana. Ehkä minuun vain kolahti niin kovaa, kun ultraaja sanoi lähtiessä että tulet sitten seuraavaksi synnyttämään. Anteeksi mitä? Pitääkö tämä täältä myös synnyttää! Olenhan minä tiennyt kaikki realiteetit, mutta miksi ne nyt niin kolahti ja kovaa tajuntaan. 

Olen aina tykännyt katsella kaikenlaisia äitiyteen liittyviä ohjelmia. Äitiys on minusta niin kiehtova asia. Olen kuullut kyllä monenlaisia mietteitä tulevien äitien suusta, mutta silti olen yllättynyt kun ne osuu omalle kohdalle. Niiden kaikkien miljoonien tunteiden keskellä mitä rakenneultra herätti minussa olen alkanut miettiä, että osaanko olla äiti ja rakastaa omaa lastani. Järki tietää, että tulen rakastamaan lastani niin paljon, että en osaa sitä vielä edes käsittää. Tunnen samanlaista syyllisyyttä kuin alkuraskaudessa, kun mieleen juolahti kaikenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia huonovointisena. Olen kuitenkin aika varma, että jokainen tunne mitä tunnen on ihan normaali. Samaan aikaan tunnen jo nyt kiintymystä ja rakkautta meidän pientä kohtaan. Tätäkö se äidiksi kasvaminen nyt on? Ristiriitaisia tunteita ja huolta. 

Ehkä hassuinta on ollut se, että olen palannut ajassa taaksepäin siihen kun olin hankkimassa Marthaa. En vertaa tässä nyt ihmisvauvaa koiranpentuun, mutta tunnistan jotain samoja tunteita nyt kuin ennen Maatun saapumista. Muistan kun olin ennen Maatun saapumista huolesta soikeana, että onko Maatulla yhtä kierot silmät kuin joillakin chihuilla. Kuulostaa nyt ihan naurettavalta! Muistan vieläkin kuinka aitoa se huoli oli silloin. Sitten kun näin Maatun ekan kerran, olisin varmasti rakastunut korviani myöten vaikka Martha olisi ollut hännätön, korvaton ja kierosilmäinen koira. Olen ihan tosissani! Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Jos rakastuin koiraan niin korviani myöten sekunnissa, niin tarviiko edes miettiä mitä tulen tuntemaan kun lapsemme syntyy. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olen hankkinut kaksi koiraa ennen lasta. Minulla on varmaan normaalia isompi kiintymys Marthaa ja Kerttulia kohtaan, ja olen siis harjoitellut käsittelemään tiettyjä tunteita ennen kuin huolehdittavaksi tulee vauva. Olen tämänkin rakkaushuolen osannut edes jollain tasolla järkeistää paljon paremmin, kun siitä on edes jotain samankaltaista kokemusta entuudestaan. Ja ei, en mieti onko lapsellamme kierot silmät jos joku ymmärsi sen nyt niin. 

Olen yrittänyt sallia itselleni kaikki tunteet ja ajatukset mitä raskaus ja äidiksi tuleminen minussa herättää. Välillä silti tunnen isoa syyllisyyttä omista tunteista, vaikka ne onkin asia mille ei voi yhtään mitään. Tuntuu kuin minulla ei olisi edes mitään oikeutta tuntea mitään haastavampia tunteita, sillä tärkeintä on kuitenkin se, että meille on tulossa terve lapsi ja olen siitä todella kiitollinen. Olen kuitenkin todennut elämän aikana, että tunteet on vain parempi kohdata ja pureskella kuin yrittää tukahduttaa ne. Ne kun kuitenkin tulee, halusi sitä tai ei. Olen pari kertaa jo miettinyt mielessäni, että olen jo nyt huono äiti kun mietin tällaisia.  Eikö kaiken pitäisi olla yhtä täydellistä pumpulia kun odotat ensimmäistä lastasi? Sitten se pieni armollisuus itseä kohtaan kuitenkin kuiskuttaa olkapäällä, että et ole huono äiti. Ihmisen ei tarvitse olla kaikessa paras tai edes erityisen hyvä, mutta mikään ajatus tai tunne ei tee minusta huonoa äitiä. Äidiksi tulemiseen kai vain kuuluu kaikenlaiset tunteet ja mietteet. Koitan jo nyt opetella eroon niistä huono äiti -ajatuksista, koska siinä vaiheessa kun todella olen äiti, en halua ajatella itsestäni niin. Kaikkien näiden tunteiden keskellä yksi asia on varmaa. Tulen olemaan maailman paras äiti meidän lapselle. 

Loppukevennyksenä voin todeta, että jonkinlainen aivojen pehmentyminen on tapahtunut. Viime viikolla pyysin kaupasta appelsiineja tai nektariineja. Myöhemmin selvisi, että olin sekoittanut nektariinit ja klementiinit keskenään, ja ihmettelin miksei Tuomas löytänyt kaupasta "nektariineja" kun vasta pari päivää aiemmin niitä oli ollut siellä vino pino. Luulin tapahtuneen saman efektin kuin joulutähdille, mitkä on myyty loppuun näin joulun alla. Ihmiset oli hamstrannut minun ajatuksissa järkyttävästi klementiinejä näin joulun alla. Hulluja mitä hulluja. Ainut pöllähtänyt taisin kuitenkin olla minä. Äsken pesin koneellisen pyykkiä ilman minkäänlaista pesuainetta. Tuli varmaan puhdasta. 

Toukkatorstai: synnytänkö Elviksen?

Sairastuvalta iltaa! Olen nyt toisessa superflunssassa muutaman kuukauden sisään. Tuomas tuo näitä meille kotiin ja tietenkin tahtomattaan tartuttaa minulle. Viime yönä valvoin ja yskin ihan älyttömästi, ja aamulla kiukuttelin räkäpapereitten seasta, että seuraavalla kerralla kun Tuomas tulee kipeäksi niin eristäydyn, etten saa yhtään tautia enää raskausaikana. Eihän se missään nimessä ole Tuomaksen syy, mutta hormonihuuruissa, tukkoisena ja väsyneenä sitä lähtee etsimään syyllistä. Hyi minä! Ja todellakin hyi minä, koska Tuomas on ollut ihan yhtä kipeänä. Onneksi järki sanoo, että voin itsekin repiä taudin meille ihan mistä tahansa. 

Sain lääkäriajan tälle päivää ja päätin kävellä sinne olosta huolimatta. Olen juminut selkäni maatessa ja yskiessä, joten ajattelin sen vähän vetreyttävän. Aloin jo matkalla miettiä jostain mystisestä syystä, että olenkohan menossa nyt oikeaan paikkaan. Olin täsmällinen ja tasan klo 14 siellä missä työterveyteni on ennenkin ollut. Hyvin pian kävi selväksi, että olen kuin olenkin väärässä paikassa. Muistin jostain mielen sopukoista, että varatessa aikaa minulle oltiin kyllä sanottu uusi osoite, mutta en noteerannut sitä sillä hetkellä sen enempää. Ajattelin vain että niin niin, siellä missä aina ennenkin. Siinäpä sitä sitten taas oltiin! Sen kerran kun en ollut ottanut pyörää alleni olenkin väärässä paikassa, ja pitäisi ehtiä ihan eri paikkaan parissa sekunnissa muutenkin täysin puolikuntoisena. Hyvä Iina! Vatsa sisään ja juoksuksi. En voinut miettiä muuta kuin että toivottavasti en tukehdu ja tuuperru matkalla. En ollut ilmeisesti ainoa jolle oli käynyt sama moka, koska lääkäri odotteli minua, vaikka olin kymmenen minuuttia myöhässä. On se silti noloa. Jos olisin ollut fiksu, niin olisin lähtenyt muutenkin aikaisemmin kävelemään. Noh, oppia ikä kaikki! Viimeistään kun Toukka syntyy tähän maailmaan, minun on pakko oppia kantapään kautta ennakointia. En silti malta odottaa sitä, kun ensimmäisen kerran olen myöhässä sen takia kun joku teki yllätyskakit housuun. 

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, olen nukkunut tosi huonosti nyt kipeänä öitä. Tänään sain kuitenkin aamusta unen päästä kiinni ja näin viihdyttävää unta. Siinä olin ultrassa, ja yhtäkkiä Toukka olikin jo mahani ulkopuolella puettuna vaaleanpunaiseen villamyssyyn. Tämän jälkeen kuitenkin käänsin pääni takaisin ruutuun, missä ultrakuva näkyi, ja kysyin että eikös tuo ole kikkeli? Ultraaja tokaisi että oho, nyt tuli kyllä sitten väärän värinen nuttu päähän. Kikkelihän se! Hauskinta koko unessa oli, että vauva otettiin näillä raskausviikoilla hetkeksi elämään meidän elämää tänne ennen kuin hänet oli tarkoitus siirtää takaisin kohtuun kasvamaan. Yhtäkkiä meidän Toukka olikin noin 10 vuotias, erittäin tummat ja paksut kulmakarvat omaava tummatukkainen poika, joka lauloi minun äidin kanssa karaokesta tangoa ja muita vanhoja hittejä tummalla äänellä. Öööö? Synnytänkö Elviksen? Meidän äiti ei myöskään ole mikään älyttömän innokas karaokelaulaja. Mistä näitä unia tulee?

Rehellinen syy, miksi tämän viikon toukkatorstain kuvana on meidän kuva kesältä kun juhlistettiin meidän kihlautumista ja Tuomaksen valmistumista on se, että en vain jaksanut kipeänä ottaa mitään tuoreempaa. Sitten totesin, että itseasiassa tämäkin kuva on jollain tapaa kytköksissä tämän viikon mietteisiin. Se nimittäin muistuttaa ajasta kun en ollut vielä raskaana. Minusta on siis maailman ihanin asia tällä hetkellä juuri se, että olen raskaana. Anteeksi korjaus! Minusta on maailman ihanin asia tällä hetkellä juuri se, että meille tulee vauva! En vain ennen raskautta tajunnut, kuinka ihana tunne on pitää oma keho vain ja ainoastaan itsellään. Nytkin kun olen ollut taas kipeänä, olen kantanut huolta miten Toukka voi kun oma olo on niin kurja. Kaikki mitä syön tai teen vaikuttaa suoraan myös toiseen ihmiseen. En millään malta odottaa sitä, että Toukka syntyy tähän maailmaan. Ennen kaikkea siksi, että hän tulee ilahduttamaan meidän elämää, mutta myös siksi, että minä saan kehoni takaisin vain itselleni ja voin vetää vaikka paketillisen vuohenjuustoa napaani! Sitä hetkeä saadaan kuitenkin vielä tovi odottaa, ja teen sen kyllä mielelläni yrittäen nauttia jokaisesta hetkestä. Myös näistä haastavammista. 

Toukkatorstai: 20. raskausviikko

Hui! Tänään ollaan virallisesti yli puolen välin, kun 20. raskausviikko täyttyi. Minun kaaliin ei kyllä vieläkään mene, että miten nyt ollaan yli puolenvälin, kun mielestäni nyt nimenomaan ollaan saavutettu puoliväli. Joka tapauksessa! Raskaus on edennyt pisteeseen, missä alkunumero alkaa kakkosella. Hurjaa, ja samalla ihan hurjan ihanaa! 

Menneeseen viikkoon on sisältynyt useampi voimattomuuden aalto, yksi verikoe, yksi sydänfilmi, neljä ihan liian aikaista aamuherätystä, maitohapot auton ikkunoiden raappaamisesta, miljoona epävarmaa ajatusta autolla ajaessa, noin kymmenen kirosanaa, pohdintaa syrjäytyneistä nuorista, essee aiheesta intuitio, toinen essee aiheesta tunteet ja kolmas essee aiheesta unet. Mennyt viikko on ollut ehdottomasti aktiivisin kouluviikko koko syksyn aikana. Unohdin kuitenkin mainita, että tällä viikolla olen todellakin tuntenut vatsani pingottuneeksi. Tuntuu kuin vatsanahka haluaisi jo tässä vaiheessa sanoa sopimuksensa irti. Talvitakin vetoketku on ainakin alkanut natista ikävästi valittaen, ja kalsarit. Voi hyvänen aika! Kaupoista löytyy kyllä mammalegginssejä ja housuja, mutta missä on mammakalsarit?! Haluan villahousut! Sain äidiltäni hätävaraksi lahjoituksena yhdet kalsarit, jotka onnistuin jo repimään perseestä. Kiitos äiti, tuli tarpeeseen! Nimenomaan tuli ja meni. Olen myös miettinyt, että miksei kukaan ole keksinyt päivittää 2010-luvulle äitiysvaatteita. En tiedä olenko ainut, jonka mielestä kauppojen äitiysvaatteet on jäänyt jollekin menneelle vuosikymmenelle. Okei, täytyy myöntää, että kyllä sieltä löytyy myös kivoja yksilöitä, mutta ne talvitakit! Näen tässä todellisen markkinaraon. Olisi kiva löytää jostain äitiystakki, mikä näyttää kivalta. Saatan tietenkin olla aika nirso, mutta valikoiman laajuudessa ei todellakaan ole kehumista. 

Tänään oli jo pitkään odotettu Johanna Kurkelan konsertti täällä Rovaniemellä. Minun oli oikeastaan tilanteen pakosta tehtävä päätös, etten itke. Syy päätökselle oli väärä ripsivärivalinta aamulla. Onnistuin vaivoin pidättelemään ensimmäisen kappaleen, kun jo toinen oli suora linkkuveitsi ja hanat auki. Se siitä päätöksestä. Todellisuudessa vain idiootti tai tietämätön tekee päätöksen olla itkemättä Johanna Kurkelan konsertissa. Se on kertakaikkiaan mahdotonta. Kai luulin, että nyt kun olen raskaana omaan jotkut supervoimat millä pidätetään itkua. En ymmärrä miten jonkun laulu vain osuu luihin ja ytimiin. On varmasti sanomattakin selvää, että konsertti oli upea! On lahja olla niin hieno tulkitsija. Myös Toukka piti konsertista, ja osoitti sen muutamilla liikkeillä. 

Tämä viikko piti tosiaan paljon sisällään psykologista pohdintaa koulun kautta. Yksi luento herätti keskustelujen kautta minut miettimään, miten ihmeellistä on se, että kykenen rakastamaan jotain ketä en ole koskaan tavannut. Jotain, joka ei itsekään vielä tiedosta olemassaoloaan. Miten joku voi olla samaan aikaan vieras, mutta silti tutuin koko maailmassa. Osa minua ja osa meitä. 

Raskaus ja sitä kautta uusi ihminen on todellakin maanpäällinen ihme. 

Toukkatorstai: kiukkuperselandiasta päivää!

Kiukkuperse täällä hei! Olen monet kerrat elämäni aikana todennut, ettei ikinä pitäisi mennä kehuskelemaan kuinka ei esimerkiksi ole pitkään aikaan ollut kipeänä tai pitkään aikaan jotain, koska sittenhän se kosahtaa omaan nilkkaan. Pari päivää sitten kehuskelin pariinkin otteeseen, kuinka olen ollut tasapainoinen ja yllättävän hyväntuulinen raskausaikana. No se menikin sitten siinä! Siitä seuraavat päivät on kiukku tullut ihan kaikesta! Tuomas parka on saanut huutia, vaikka ei ole tehnyt yhtään mitään väärää. Nyt kun Tuomas on autonhakureissulla, niin Kerttuli joutui minun huudon kohteeksi kun luikki pakoon sängyn alle, kun oltiin lähdössä ulos. Kiukkuinen raskaana oleva nainen toppavaatteet päällä kaivamassa koiraa sängyn alta ei ole kaunis yhdistelmä. Maha on tainnut kasvaa, kun jäin pari kertaa jumiin sängyn alle nimenomaan vatsan kohdalta. 

Tänään oli neuvola sekä neuvolalääkärille aika. Sain neuvolantädin ja lääkärin huolestumaan, kun minun leposyke oli 120. Varsinkin kun yhdistettiin se minun heikotusepisodi, ja muutenkin ajoittainen heikotus. Minun henkilökohtainen analyysi korkeasta leposykkeestä on se, että olin niin kauhuissani edessä siintävästä sisätutkimuksesta, että kroppa oli mennyt pakene-moodiin. Sain joka tapauksessa lähetteen sydänfilmiin ja verikokeisiin. Onneksi pitävät huolta, vaikka itse koen voivani tällä hetkellä hyvin. Varsinkin kun sisätutkimus on takana eikä edessä! Kovasti he tarjosivat sairaslomaa, mutta jään töistä sairaslomalle vasta kun on ihan pakko. Tämän hetken suurin ongelma on kiukku, ja siitä ei kyllä minun käsittääkseni kirjoiteta sairaslomaa, vaikka se ehkä kanssaeläjille olisi mukavaa. 

Kuluneessa viikossa on ollut kuitenkin myös paljon ihania ja hyviä hetkiä! Vietin tosiaan viikonlopun maanantaihin saakka Oulussa, ja voi juku meillä oli mukavaa! Voisin lähteä samantien uudestaan reissuun. Syy miksi haluaisin säntäillä just nyt paikasta toiseen on se, että haluan pitää ajatukset erossa loppukuussa siintävästä rakenneultrasta. Tuntuu että siihen on ihan kauhean kauan vielä aikaa, vaikka haluaisin että se tapahtuisi just nyt eikä myöhemmin! Maltti on valttia vai mitä? Sitä malttia ei vaan tunnu nyt millään löytyvän. Haluan nähdä Toukan, kun hän niin kovasti jo tömistelee vatsan sisällä. Tuomaskin tunsi pari päivää sitten ekaa kertaa vatsan läpi pari jämäkkää potkua. Tippahan siinä tuli linssiin! Tosin ei Tuomaksella vaan mulla, kuten lähinnä aina meidän suhteessa. Joskus minusta tuntuu, että Tuomaksen kyynelkanavat sijaitsee oikeasti minun silmissä. Minä itken kahden ihmisen edestä, ja Tuomas ei liioin koskaan. Tuomaksella oli kuulemma kerran marsu nimeltä Roope, joka ehti kuolla paljon ennen kuin edes tavattiin. Tarina lähti vähän nyt asiasta maksalaatikkoon, mutta pointti oli se, että koska Tuomas ei itkenyt Roopen kuolemaa silloin kun se kuoli, niin koin tarpeelliseksi itkeä Roopen puolesta. Muuten ihan hyvä, mutta itkin ainakin viisi vuotta myöhässä. 

Ensi viikolla poksahtaa 20. raskausviikko rikki, ja sen kunniaksi uudet masukuvat! Tällä viikolla nautitaan vähän epäolennaisesta aamiaiskuvasta ihan vain siksi, koska raskaus ja ruoka, ruoka ja raskaus. Pyhä kaksinaisuus!

Toukkatorstai

Miten taas voi olla torstai? En lakkaa ihmettelemästä sitä, miten nopeaa nämä raskausviikot nyt menee. Tänään täyttyi 18. raskausviikko, eli nyt polkaistiin 19. viikko käyntiin. Kulunut viikko oli ehdottomasti edeltäjäänsä parempi. Mieliala on ollut tasainen, enkä ole raivonnut kuin eilisen päivän pakkailujen takia. Jos jotain inhoan, niin pakkaamista ja reissuun lähtemistä. Minusta on aivan ihana olla reissussa, mutta se kotoa lähteminen on kaikkine siivouksineen ja järjestämisineen hermojaraastavaa. En käsitä, miksi se on joka kerta yhtä vaikeaa. Aivot menee niin tukkoon kaikesta siitä miettimisestä, mitä tarvitsee pakata mukaan, että tänä aamuna levittäessä luomiväriä unohdin toisen silmän jälkeen, että mitä luomiväriä olin toiseen silmään edes laittanut. Tein myös eväsleivän, mutta sekin jäi jääkaappiin. Niin ja siis olen menossa kesälomareissulle Ouluun. Siksi tämä on kesälomareissu, koska kyseinen reissu piti tehdä minun kesälomalla elokuussa. Aikatauluun pamahtaneen pahoinvoinnin vuoksi en päässyt lähtemään, joten nyt oli korkea aika napata koirat kainaloon ja lähteä nauttimaan mitä parhaimmasta seurasta. 

Menneellä viikolla minut on vallannut oikea pesänrakennusvietti. Sain yhtenä iltana päähänpiston vaihtaa meidän olohuoneen järjestystä. Tuomas on työreissulla, mutta se ei estänyt minua siirtelemästä huonekaluja. Ja mainittakoon tähän väliin, että en todellakaan ole niitä ihmisiä, jotka vaihtaa vähän väliä järjestystä kotona. Asuttiin edellisessä asunnossa pari vuotta, eikä koko sinä aikana vaihdettu sen asunnon järjestystä. Tuomas oli vähän huolissaan minun tarpeesta siirrellä huonekaluja, mutta rauhoittelin häntä, sillä olin tunkenut jokaisen sohvanjalan alle sukan, joten siirtely onnistui helposti. Tv-taso siirtyi, kun otin seinästä vauhtia ja työnsin jaloilla. Välillä istahdin kuitenkin ihmettelemään, miten tuollainen vähäinenkin siirtely voi ottaa kunnon ja vatsan päälle, vaikkei vatsa olekaan vielä mahdottoman kokoinen. En ole kyllä lopputuloksestakaan ihan varma, vaikka vaihdoin huonekalujen paikkaa ainakin kolme kertaa. Onneksi nuo siirtyy helposti vaikka takaisin edelliseen järjestykseen, mutta ehkä seuraavaa kertaa varten otan myös Tuomaksen avuksi. 

Yksi ihanimmista, ja samalla myös oudoimmista tämän viikon kokemuksista raskauden suhteen on ollut vauvan liikkeet. Olen luultavasti jo aikaisemmin tuntenut niitä pienesti, mutta tällä viikolla en ole tulkinnut niitä ilmavaivoiksi. Viime yönä heräsin, ja vatsassa alkoi käydä kova mylläys pidemmän aikaa. Se on samalla ihanaa, mutta myös aika jännittävää. Ihan oikeastiko minun sisällä on pieni ihmisen alku? 

Yksi suurista merkkipaaluista tapahtui myös tällä viikolla. Pystyin ekaa kertaa koko raskauden aikana pitämään hiuksia auki! Kuulostaa ehkä mitättömältä, mutta minun yökkäysrefleksi on ollut niin herkkä, että pelkästään hiukset kaulan lähellä on saanut minut yökkimään. Raskaana oleminen hämmästyttää minut lähes joka viikko. Tällä viikolla olen joutunut hakemaan joka päivä uuden kokonaisen vesimelonin, koska olen syönyt joka ilta yksin kokonaisen melonin. Onneksi himot on pysynyt suhteellisen kevyinä ja terveellisinä. 

Nyt lähden nauttimaan hyvän ystävän seurasta. Ai niin! Puhuin viime postauksessa Tuomaksen raskausoireista ja sinisestä autosta. Ei mennyt kuin päivä siitä viime kertaisesta postauksesta, ja meillä olikin jo auto. Se ei ollut sininen, vaan hopean harmaa. Nyt on tuleva mamakin tyytyväinen! 

Uusi-Seelanti: Auckland

Me tehtiin viime huhti-toukokuussa noin kolmen viikon reissu Uuteen-Seelantiin ja Fidzille. Aloitan tällä postauksella postaussarjan vastapainoksi kaikelle vauvahömpälle, missä jaan kuvia, kokemuksia ja muistoja kyseiseltä reissulta. Blogin ajoittaisen hiljaisuuden vuoksi minulla on purkamatta ihan mahdoton määrä valokuvia, jotka haluan ehdottomasti tuoda tänne. Nämäkin kuvat tuo niin paljon sellaisia muistoja, fiiliksiä ja tunteita kyseiseltä reissulta mieleen, että ilman näitä kuvia ne luultavasti unohtuisi ajan kuluessa. 

Matkamme alkoi parin päivän visiitillä Aucklandiin. Ennen reissuun lähtöä olin ollut jo monta kuukautta tosi jännittynyt ja itkuinen, koska tällainen reissu oli todellakin minulle henkilökohtainen hyppy tuntemattomaan, ja omien mukavuusrajojen venytystä. Olen aina ollut sellainen kotihiiri, joka nauttii omasta rauhasta koirat kainalosta, ja koirien jättäminen niinkin pitkäksi aikaa hoitoon oli yksi itkun aihe. Aucklandiin päästyä olin kuitenkin selvinnyt jo monesta jännitysmomentista, kuten pitkistä lennoista, aikaerosta ja yleisesti siitä, etten ollut levahtanut laakereilleni ja kieltäytynyt hyppäämästä ekalle lennolle. Tuomas ei voinut kuin nauraa, kun tämä lentopelkoinen yritti laskea, kuinka monta potentiaalista sekuntia meidän lentojen aikana oli erilaisille katastrofeille. 

Auckland oli loistava ensimmäinen pysäkki, sillä shoppailu ja kaupungin kotoisa tunnelma sai luotua minuun uskoa, että kaikki tulee menemään koko reissun ajan hyvin. Enhän tässä vaiheessa voinut enää perääntyäkään. En tiedä miksi, mutta minun henkilökohtaista koti-ikävää helpotti ajatus siitä, että kun me seikkaillaan, niin kotona tuskin tapahtuu sillä kellonlyömällä mitään erikoista, koska siellä nukutaan. En koko reissun aikana osannut, enkä halunnutkaan hypätä täysin reissussa vallinneeseen aikavyöhykkeeseen, koska jollain oudolla tavalla oli hauska elää niin, kuin koko ajan olisi mikä tahansa vuorokauden aika. Vaikea selittää miten ajattelin, mutta se tuntui jotenkin hyvältä kun oli niin kaukana kotoa. Huomaatteko kuinka olen oikein syntynyt seikkailunhaluiseksi matkailijaksi?

Tein Aucklandissa koko matkan "suurimmat" shoppailut, vaikka se ei ehkä ollutkaan tarkoitus. Vasta jälkikäteen tajusin tehneeni viisaasti, sillä seuraavat kohteet ei ollut mitään shoppailuparatiiseja. Ihastuin erityisesti liikkeeseen nimeltä Typo, mistä olisin voinut raahata puoli kauppaa kotiin. Hyllyt notkui ihania sisustusjuttuja ja erilaista tilpehööriä. Kaupungissa oli hyvin kattavasti erilaisia shoppailumahdollisuuksia, mutta opiskelijan matkabudjetti oli rajallinen. Olin kuitenkin haaveillut jo pitkään Pandoran käsikorusta, mihin pystyn sitten tulevaisuudessakin keräämään jokaiselta reissulta matkamuiston mukaan. Uudesta-Seelannista muistoksi jäi sen maan kansallislintu kiivi. Myöhemmin koru sai täydennystä myös Fidziltä.

Kuvassa ehkäpä yksi mielenkiintoisimmista kaupoista, missä olen koskaan käynyt. Tuolla oli valikoimassa mitä ihanimpia oloasuja ja pyjamia, joista olisin halunnut ehdottomasti kotiuttaa jonkun. Niin söpössä kaupassa oli vain yksi valtava ongelma. Se oli nimittäin parfymoitu ihan tukkoon jotain tosi makeaa hajustetta, jonka tarkoitus oli ilmeisesti täyttää vaaleanpunainen elämys myös sieraimiin saakka. Tällaiselle hajuherkälle, migreeniselle ihmiselle haju oli kuitenkin niin järkyttävä, etten kyennyt olemaan kaupassa kuin todetakseni, että kaikkea ihanaa olisi, mutten mitenkään voinut jäädä tekemään minkäänlaista ostopäätöstä. Täytyy kyllä sanoa, että nyt ei ollut kauppiaalla pelisilmää! Asiakkaat savustetaan ulos pikimmiten. Nyt kun vielä jälkikäteenkin mietin sitä katkua, menee kylmät väreet selkää pitkin. Hyh!

Aucklandista jäi mieleen suurkaupungin syke, upeat puistomaisemat ja hauska ääni kun valot näytti vihreää jalankulkijoille. Aivan kuin se kone olisi aivastanut kun sai ylittää tien.  Miten tällainenkin pieni asia voi jäädä mieleen? Aucklandissa opettelimme koko matkaseurue kulkemaan vasemmalla puolen tietä sen jälkeen, kun olimme useampaan kertaan oltu törmäyskurssilla paikallisten kanssa. 

Ehdimme oikeastaan ainoastaan raapaista  Aucklandin pintaa ennen kuin matkamme jatkui Fidzille. Kaupunki oli kuitenkin sellainen, missä saisi varmasti kulutettua aikaa myös pidempään. Ehkä joku päivä Tuomas saa minut vielä raahattua noin pitkille lennoille, ja tehdään uusintavisiitti Aucklandiin. Eihän sitä koskaan tiedä! Joskus luulin etten tykkää vuohenjuustosta, ja nykyään en muuta teekään kuin himoitsen sitä. Mieli voi siis muuttua, ja minustakin saattaa kehkeytyä oikea matkailija. 

Ehkä!

Toukkatorstai: sininen auto ja koiranpaska

Tänään starttasi 18. raskausviikko, eli 17. on saatu taputeltua kunnialla täyteen. Tai no kunnialla ja kunnialla. Tulin kertomaan ihan rehellisiä mietteitä ja kuulumisia kuluvalta viikolta, koska toistaiseksi toukkatorstait on käsitellyt mennyttä aikaa. 

Aloitetaan kaikki tästä kuluneen viikon oivalluksesta, että minä en ole tässä perheessä ainoa raskaana oleva. Tuomas on todellakin myös raskaana. Tuntuu pahalta kuinka olin voinut edes sivuuttaa sen tosiasian, että myös mies voi kokea olevansa hyvinkin raskaana, vaikka fyysisesti minä kannankin meidän tulevaa vauvaa. Olin jo tovin ihmetellyt Tuomaksen erikoisia mielitekoja ja hyperaktiivisuutta. Täällä on kovaa vauhtia säästötilit suunniteltu, auto hankittu, omistusasunto ostettu ja ostokset keskitetty Prismaan. Ainakin noin ajatuksen tasolla. Sain selityksen tähän erikoiseen käytökseen veljeni tyttöystävältä, joka opiskelee lääkiksessä. Tämä on kuulemma täysin normaali miehen tapa reagoida raskauteen. 

Sitten tuli se sininen auto! Anteeksi siis käyttöominaisuuksiltaan meille sopiva auto. Minulle se oli sininen auto. Siinäpä sitä sitten ollaan, kun kaksi raskaana olevaa kohtaa. Toinen näkee täydellisen auton, joka sopii meidän käyttötarkoitukseen, ja minä, joka en ymmärrä autoista tuon taivaallista näen vain sinisen auton. Yritin selittää, että kun meidän perheessä jokainen yksilö saa olla sellainen kuin on, mutta minä en voi hyväksyä sinistä autoa omana itsenään. Väitin etten tule ikinä rakastamaan sitä, saati ajamaan sillä. Kaikki vain sen takia, että se on sininen. Haluaisin syyttää hormoneita, mutta kyse taitaa olla enemmänkin minun turhamaisuudesta. Ja kyllä, voin sen rehellisesti myöntää. Ja kyllä, työskentelen koko ajan asian eteen. Lukekaa vain tämä teksti loppuun!

Olen aina rakastanut kaikista vuodenajoista eniten syksyä. Kai kaikki vaan rakastaa aina sitä vuodenaikaa minä on syntynyt? Tänä syksynä olen kuitenkin saanut maistaa vähän sitä kuuluisaa kaamosmasennusta. Minulle se on kyllä enemmänkin kaamoslaiskuus, eikä todellakaan mikään masennus. Minun mieli on kirkas ja onnellinen, mutta olen ihan älyttömän saamaton ja laiska. En saa oikein mistään napattua kiinni. En imurista, luutusta tai tiskiharjasta. Enkä varsinkaan koulukirjoista! Jollain tapaa olen ollut myös vähän itkuinen ja tosi paljon kiukkuinen. Yksikin ilta olin niin kiukkuinen etten saanut unta. Kiukusta syytän suomalaista yhteiskuntaa ja ehkä vähän myös niitä hormoneita. 

Kaiken tämän saamattomuuden keskellä olen kuitenkin onnistunut heittämään melkein tajuni töissä ja astumaan koiranpaskaan. Minun mielestä ihan hyviä saavutuksia yhdelle viikolle. Yhtäkkinen nyt lähtee taju -hetki on jäänyt mysteeriksi, mutta toistaiseksi en ole huolestunut asiasta. Ainoastaan siitä, jos tämä vielä toistuu ja taju ihan oikeasti lähtee epäsopivassa paikassa. Olen halunnut ajatella, että jokainen askel minkä elämän aikana otat, opettaa jotain arvokasta. Se askel, minkä tein silloin kun astuin tähän koiranpaskaan, opetti paljonkin. Sen, että sitä ei välttämättä heti huomaa kun astuu pehmeään paskaan. Sen, että se paska sotkee niin rappukäytävän matot, kuin myös meidän eteisen matot. Sen, että märkää paskaa ei kannata imuroida. Sen, että se kengänpohjassa oleva mudan näköinen ei todennäköisesti ole mutaa, vaan paskaa, ja sen erottaa haistamalla. Sen, että paska todellakin haisee kun sen pesee pois sieltä kengänpohjasta. Voisin jatkaa tätä listaa loputtomasti! Suurin opetus tässä oli kuitenkin se, että kun raskaana ollessa yökit samalla kun peset sitä paskaa sieltä kengänpohjasta, niin voit vain todeta, että kyllä siihen yökkimiseenkin vain tottuu. Ja hyvänen aika! Jos minä, neiti yökkimisen ikuinen inhoaja totun yökkimiseen, niin totun kyllä siniseen autoonkin! Saatanpa vaikka rakastuakin. 

Myöhemmin perehdyttyä lisää siniseen autoon tuli selville, että se olikin Virosta tuotu ruostekasa. Meille ei siis tule sinistä autoa. Ainakaan tätä kyseistä. 

Jotain söpöä edes tähän loppuun! Kuvan pupu hankittiin uudelle tulokkaalle ensimmäiseksi pehmoksi meidän perinteiseltä, joka syksyiseltä Helsingin reissulta. Nyt vain aloin miettimään, että mahtoiko tällä rievulla olla edes toista silmää. No, meidän perheessä rakastetaan jokaista sellaisena kuin on! 

Toukkatorstai: alkuraskaus

Ihan hullua, miten nopeasti viikot vain kiitää ohi nyt raskauden toisella kolmanneksella. Tänään tuli täyteen 16+0, mikä siis tarkoittaa sitä, että neljäs raskauskuukausi on tullut täyteen. Enää kuukausi ja ollaan puolessa välissä! Jos nyt viikot kiitää ohi hullua kyytiä, niin sitä se ei todellakaan tehnyt ensimmäisellä kolmanneksella. Tämän toukkatorstain teema onkin se ah niin ihana alkuraskaus. Varoitus: Seuraava avautuminen ei ole kaunista luettavaa, joten jos suunnittelet raskautta, tai olet vasta saanut tietää olevasi raskaana, älä lue pidemmälle! Hox! Sinä Iina, joka kirjoitat tätä, jos vielä joku päivä haluat lisää lapsia, lue tämä ensin ja tee päätös vasta sitten. Tai jos varmasti haluat lisää lapsia, älä enää ikinä lue tätä. 

Alkuraskaus oli todellakin sitä aikaa, kun viimeistään ymmärsin miksi raskautta kutsutaan juurikin nimellä raskaus. Ei hehkeys, keveys tai autuus. En ole ikinä kokenut niin voimakasta kokovartaloremontin tunnetta kuin ensimmäisten raskausviikkojen aikana koin. 

Ennen kuin edes tulin raskaaksi, olin suhtautunut mahdolliseen raskauspahoinvointiin kevyellä kauhulla. En ole koskaan ollut hyvä käsittelemään tai sietämään huonovointisuutta, ja se onkin yksi suurimmista syistä miksi lopetin aikanaan kokonaan alkoholin käytön. Itseaiheutettu paha olo ei todellakaan ollut minun juttu! Huvittavaa onkin, että onhan raskaudestakin johtuva pahoinvointi osittain itseaiheutettua. Se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön! Tätä taisin muutaman kerran keskellä vellomisen vähän itkunsekaisesti, tuskanryppy otsalla ja ääni väristen hokea. 

Minun raskauspahoinvointi nosti päätään jo siinä vaiheessa, kun en edes vielä tiennyt olevani raskaana. Mulla on ajoittain taipumusta kokea etomisen tunnetta hiuksista, joita lojuu paikoissa missä niitä ei pitäisi lojua. Eli ihan missä tahansa muualla kuin päässä. Ihmettelen edelleen miten olen opiskellut aikanaan parturi-kampaajaksi. Tämä hiusetominen oli tullut kuvioihin voimakkaampana, ja ajattelin sen olevan taas joku kausittainen juttu. Siitä ei mennyt kauaakaan, kun sain todeta tämän kausittaisen etomisen johtuvan raskaudesta. Tämä kevyt etomisen tunne muuttui hyvin nopeasti lamaannuttavaksi pahoinvoinniksi, jonka kanssa tulin erittäin huonosti toimeen. 

Ensimmäiset pari viikkoa koin olevani henkisen ja fyysisen myllerryksen vallassa. Totuus siitä, että kannan sisälläni uutta elämää oli samaan aikaan niin toivottu ja ihana asia, mutta myös niin jännittävä, että pelkästään sen ajattelu heitti mahalaukun ympäri. Tämä mullistus elimistössäni aiheutti sen, että normaali ruumiinlämpöni nousi useammaksi viikoksi sellaisiin lukemiin, missä tunsin olevani koko ajan kipeä. Sen lisäksi koin vellovaa pahoinvointia, joka alun vuorokausivaihteluiden jälkeen muuttui hyvin pian ympärivuorokautiseksi. Kuvitelkaa itsenne laivaan joka keikkuu samaan aikaan, kun kärsitte vuosisadan kaameimmasta krapulasta. Tältä minusta tuntui useamman viikon ajan. Pahimpina päivinä pelkkä puhelimen selaaminen teki pahaa. Alkuraskauteen liittyi myös nippu muita oireita, jotka jäivät tosin pahoinvoinnin ja väsymyksen varjoon. 

Muistan yhden työaamun, kun olin vielä alun tyhmyyttäni syönyt pakolla kaksi ruisleipää, vaikka kaikki teki pahaa. Nielin kuivat ruisleivät alas vedellä, koska muuten koko tehtävä olisi ollut mahdoton. Tilanne päättyi siihen, että istuin vielä viittä vaille kymmenen vessanpöntön vieressä valmiina oksentamaan, ja myymälä piti avata kymmeneltä. Jaksan edelleen ihmetellä, että tasan klo 10 myymälä oli avattu, ja mulla edelleen ruisleivät vatsassa. Niin hirveä kuin se olotila olikin, niin kertaakaan en lopulta päätynyt oksentamaan. Hatunnosto teille urheille naisille, jotka elätte pää pöntössä ensimmäiset viikot! Tai jopa sen koko yhdeksän kuukautta! Huh sanon minä!

Onnekseni jäin juuri pahimman pahoinvoinnin yllyttyä kesälomalle, jonka vietinkin yhtä neuvolakäyntiä ja muutamaa kirpputorin pöydän huoltoa lukuunottamatta vuoteen omana. Pahoinvointi ja lamaannuttava väsymys sai aikaan sen, etten jaksanut edes seistä kotona. Ainut mitä kykenin tekemään, oli maata sängyssä ja käskyttää Tuomakselle, että tuo jotain syötävää NYT tai taju lähtee. Olin kuin Notre Damen kellonsoittaja, kun möngersin aamulla kädet täristen niin kumarassa kuin ihminen vain voi tekemään smoothien, jonka hipsin äkkiä juomaan sänkyyn. Nukkumaan en pystynyt päivisin, koska olo oli niin häiritsevä jopa nukkumiseen. Kaikista ankeimpina viikkoina minunlainen yökyöpeli joutui laittamaan reilusti ennen yhtätoista yöunille, jotta olo ei mennyt siihen pisteeseen, missä itken silkasta kurjuudesta. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että hitto soikoon, olihan se hirveää, mutta mie selvisin siitä! Kaikista pahinta oli se avuttomuuden tunne, kun pelkkä kaupassa käynti ja ruoan valmistus oli ylivoimainen tehtävä. Onneksi mulla oli maailman paras tuki ympärillä!

Kun pahoinvointi ja väsymys alkoi väistyä, aloin yökkimään kaikesta vähänkin epämiellyttävästä. Alussa yökin ihan vain kumartuessa, mutta nykyään se rajoittuu lähinnä inhottaviin hajuihin, tai niihin hiuksiin. Nykyään yökin enää muutamia kertoja päivässä, mikä tuntuu todella pieneltä. Siitä olen tyytyväinen, että yökkiminen alkoi vasta siinä vaiheessa kun pahoinvointi helpotti. Niiden kahden yhdistelmä olisi voinut ollut mielenkiintoinen. 

En voisi olla tyytyväisempi tämän hetkiseen olotilaan, vaikka olenkin kärsinyt koko viikon päänsärystä. Kaikki mitä nyt koen, tuntuu kuitenkin niin pieneltä verrattuna alkuraskauteen. Paljon sellaista, mitä olisin voinut vielä nostaa esille, jäi sanomatta. Raskauspahoinvoinnista voisi kenties kirjoittaa vaikka romaanin. Kiitos ja anteeksi jos jaksoit lukea tänne saakka! Syyt, miksi raskaana ollessa itkettää vaatii ihan oman postauksensa. Jos siellä on joku, joka kaipaa vinkkejä raskauspahoinvoinnin helpottamiseen, niin siitäkin on kertynyt kokemusta. Muitakin toiveita saa esittää!

Kuulemisiin!