torstai 1. helmikuuta 2018

Oivan syntymä


Oiva on ollut tällä hetkellä vatsan ulkopuolella yhtä kauan kuin silloin vatsassa. Se hetki, kun Oiva siirtyi kohdusta tänne maailmaan, on ehdottomasti yksi suurimmista, ellei suurin tapahtuma minun elämässä. Mietin välillä paljonkin Oivan syntymää edeltäviä tapahtumia ja itse synnytystä. Päällimmäisenä mielessä on se kutkuttava ja kauhunsekainen jännitys.  Mietin sitä hetkeä, kun synnytys oli ollut jo useamman tunnin käynnissä, ja kun yritin saada puhtia supistuksiin käyttämällä tyttöjä ulkona. Muistan, kun käveltiin autosta synnärille ja pysähdyin välillä hengittelemään supistuksia. Mietin, että mitä jos synnytys ei ole edes käynnissä, ja mitä jos minut lähetetään nauraen takaisin kotiin. Mitä jos vain pissailen housuun säännöllisesti. Tämä kuvastaa hyvin sitä epävarmuutta, mitä synnytyksen aikana ja jo ennen sitä koki ajoittain. 

Mietin kyllä tovin kirjoitanko synnytyskertomusta blogiin, mutta niin monet erilaiset synnytyskertomukset muiden kirjoittamana valmisti minua tulevaan koitokseen, joten haluan piirtää myös oman viivani tälle synnytyskertomusten kartalle. Vertaistuki on sitä parasta tukea! Niin ja onhan tämä itsellekin kiva kirjoittaa muistiin. Jos siis klikkasit itsesi tähän postaukseen, ole valmistautunut epämukaviinkin yksityiskohtiin. En ole vastuussa tämän postauksen lukemisesta, ainoastaan sen kirjoittamisesta. Kertomukseni ja kokemukseni ei myöskään ole kaikilta osilta ehkä armollisimmat, mutta mikäpä synnytys olisi silkkaa tanssia. 



14.4.2017

Vaapuin aamusta neuvolaan. Terveydenhoitaja ei olettanut minun enää tulevan, sillä olihan raskaus edennyt jo reippaasti yli lasketun ajan. Kaikki oli kunnossa, enkä saanut enää uutta aikaa, koska joka tapauksessa synnäri ottaisi minut hellään huomaansa viimeistään 16.4. jolloin oli aika yliaikaiskontrolliin. Muistan, että neuvolaan käveleminen ei tuottanut sen enempää tuskaa kuin ennenkään. Niin siis sen jälkeen, kun se ei ollut enää tuottanut tuskaa, kuten keskiraskaudessa. Olin jo aikalailla menettänyt toivon siitä, että synnytys käynnistyisi itsestään. Muistan kuitenkin, kun iloitsin pienentynyttä sf-mittaa, joka viittasi siihen, että vauva oli laskeutunut vielä entisestään alemmas lantioon. Soitin tästä innoissaan Tuomakselle ja omalle äidille, kun lähdin neuvolasta. 

Illalla olimme viettämässä iltaa nykyisessä mummolassa. Oiva pyöri vatsassa hirveää kyytiä. Olin kuullut kuinka vauvat rauhoittuu ennen synnytystä. Minusta tuntui, että vauhti oli käynyt vatsassa todella hurjaksi. Ei ainakaan meinaa syntyä itsekseen, muistan ajatelleeni. Vauvan hurjat liikkeet aiheutti minulle epämukavaa oloa ja kivuttomia supistuksia. Äitini tuumaili, että kohta tulee lähtö, kun nojailin heidän lipastoon epämukavimman ja pisimmän supistuksen aikana, minkä olin raskauden aikana kokenut. Sekään ei luonut minuun uskoa, koska olin jo niin valmistautunut, että Oiva ei synny itsestään. Lähdimme kotiin ja haimme mäkkäriä syötäväksi. Valvoimme myöhään, kuten oli tavaksi tullut. Jossain kohtaa, kun katselimme telkkaria, alkoi Oivalla taas armoton jumppa vatsassa. Koitin makoilla, mutta kuin rauhoitellakseni vauvaa jouduin lähtemään liikkeelle. Oiva ei ollut koskaan pyörinyt vatsassa niin hurjasti. Olo oli kohtuullisen epämukava ja vatsa kivikova. Pyörin meidän asuntoa ympäri ja voihkin. Tuomas mietti jo, että pitääkö soittaa synnärille. Sillä aikaa kun Tuomas oli tehnyt itselleen iltapesut, olin mennyt päättäväisesti istuskelemaan sängyn reunalle ja tokaisin, että ei me mihinkään synnärille soiteta, saati lähdetä. Mennään nukkumaan! 



15.4. & 16.4.

Heräsin aamulla kymmeneltä ihan hyvin nukutun yön jälkeen. En ollut tuntenut kipua tai supisteluja, mutta olo oli ollut aina kevyesti yön aikana herätessä kummallinen. Juuri sellainen kuin jokaisen ison tapahtuman edessä. No kappas! Lähdin totuttuun tapaan vessaan heti herättyä ja kun istahdin pöntölle, kuohahti pönttöön samantien "jotain". Varmuudella tiesin, että en ehtinyt niin nopeaa pissata, vaikka rakko olikin kovilla viimeisinä hetkinä raskaana. Otin puhelimen edelleen istuen pöntöllä ja kuin yllättyneenä itkua tihrustaen soitin äitille, että nyt taisi lirahtaa lapsivettä pönttöön. Vaikka olin odottanut sitä hetkeä pitkään, tuli se jollain oudolla tavalla puskista. Iski paniikki! Tässäkö se hetki nyt on mitä ollaan odotettu? Se on menoa nyt! 

Menin herättämään Tuomaksen kertoakseni itkun sekaisesti, että nyt ne meni. Lapsivedet! Kai? Olin kuvitellut lapsivesien menon niin, että kun nousen joku kerta sängystä, ne posahtaa lattialle kuin elokuvissa. Olinkin viimeisen kuukauden noussut sängystä jännityksellä. Älkää kysykö, mistä olin saanut sellaisen fiksaation päähäni. Tuomaksen herättelyn jälkeen soitin synnärille. Sieltä vastasi ystävällinen ääni, joka varmasti kuuli minun värisevästä äänestä jännityksen. Hän tuumasi rauhallisesti, että eikös hänen olisikin jo aika syntyä. Yhdessä oltiin siitä samaa mieltä. Sovittiin, että odottelen rauhassa kotona ja menen viimeistään klo 19-20 välillä synnärille. Tässä vaiheessa tunsin kuukautiskipumaista tunnetta. 

Pari tuntia eteenpäin alkoi oikeat synnytyssupistukset. Olin kuullut, että kun ne alkaa niin sen kyllä tietää. Kyllä sen tiesikin. Otin käyttöön vuokratun TENS-laitteen, mistä olikin suuri apu pitkälle synnytyksessä. Latasin puhelimeen supistussovelluksen, jota Tuomas piti ajantasalla. Näin mittailtiin, kuinka tiheästi supistuksia tuli, sekä kuinka pitkiä ne oli. Siinä me sitten koko päivä syötiin ja supisteltiin. Tai minä supistelin ja söin, Tuomas söi ilman supistuksia heh. Jossain kohtaa päivää olin jo itku silmässä, että nyt lähdetään! Lopulta kuitenkin kokosin vielä itseni ja olimme synnärillä noin 19.30. Koko päivä oli supistellut välillä enemmän, välillä vähemmän. Synnärille päästyä kätilö otti meidät vastaan. Kerroin, kuinka minulla ehkä on lirahdellut lapsivettä ja ehkä synnytys käynnissä. Petasin tällä tavalla sitä mahdollisuutta, että oltaisiin yhteistuumin voitu huikata, että niin niin pissaahan se. Ihmettelin, kuinka kätilö tuli heti minun mukana vessaan tutkimaan, olisiko mahdollista havaita tätä lapsivettä. Siinä vaiheessa tuli jo selväksi, että synnärillä jos jossain ei todellakaan auta kainostella. Tarkoituksena oli testata jollain testillä, oliko kyseessä lapsivettä aina siihen saakka, kun nousin tutkittavaksi sänkyyn. Sängylle ryöpsähti kunnon aalto lapsivettä. Ei kuulemma tarvinnut testailla. Olin 1,5 senttiä auki ja synnytys oli hyvin käynnissä. Päästiin suoraan synnytyssaliin, koska olin ainoa synnyttäjä sinä yönä. Tuomas sai jäädä minun tueksi heti kun oli käynyt hakemassa evästä kotoa. Yöstä oli tulossa pitkä. 

Asetuimme synnytyssaliin. Sain säännöllisiä, koko ajan kipeämpiä supistuksia. Meitä hoitava kätilö kävi välillä kysymässä, haluanko jotain muuta kivunlievitystä TENS-laitteen lisäksi/tilalle. Hyvin pitkään vastasin kieltävästi. TENS tuntui riittävän hyvin. Olo oli jännittynyt, mutta sain pidettyä itseni suhteellisen hyvin kasassa. Välillä tihrustin lähinnä jännitystä, koska tiesin, että kovin puristus oli vielä edessä. Kysyin tosi varovaisesti jossain kohtaa kätilöltä, monelta hän veikkaa vauvan syntyvän. Arveli, ettei mitenkään ehdi hänen työvuorolla, joka loppuisi aamulla klo 7. Hän veikkasi vauvan syntyvän 10-12 aikaan aamulla, mutta huomasi lisätä loppuun, "ellei hän yllätä" nähdessään minun kauhistuneen ilmeen. Kestin hyvin avaavia supistuksia, ja edelleen olen sitä mieltä, että ne oli hyvinkin kestettävissä pelkän TENSin avulla. Olin kuitenkin päättänyt ottaa epiduraalin, ja halusin sen vähän sen jälkeen, kun supistukset alkoi naurattaa. En olisi koskaan uskonut, että reagoin kipuun sillä tavalla. Jollain sairaalla tavalla nautin ottaa supistuksia vastaan. Vihdoin tapahtui jotain! Ihmeteltiin Tuomaksen kanssa käyriltä supistusten lukemia. Ronskin sisätutkimuksen ja sen jälkeisten tiheiden supistusten jälkeen sain epiduraalin, mikä oli kokemuksena hyvin siedettävissä. Kätilö tokaisi pyöritellessään kalvoja, että no jos kuitenkin hänen työvuorolla! Ihmettelin kuinka mutkattomasti synnytys eteni. Olin tehnyt itselleni synnytyssoittolistan, mikä laitettiin soimaan hiljaa taustalle. Tuomas meni nukkumaan säkkituoliin, ja minä jäin rentoutumaan sänkyyn. Ei mennyt kauaa, kun hälytin kätilön huoneeseen. Tunsin jäätävää painetta pyllyssä. kätilö tutki ja totesi, että vauvan pää painaa minua häntäluuhun. Sain toisen lääkeannoksen epiduraalia (miten ikinä se tuodaankaan esille), mutta en saanut liioin helpotusta. Pian sain pudendaalipuudutuksen, mutta sekään ei auttanut paineen tunteeseen. Tuomas ehti nukkua noin tunnin, kun kätilö kertoi minun olevan täydet 10 senttiä auki. Oli aika alkaa ponnistaa. Aukesin siis vähän päälle viisi senttiä tunnissa. Otin juuri oikeaan aikaan epiduraalin. 

Ponnistin eri asennoissa ja tunsin puudutuksista huolimatta kovaa kipua ja painetta. Kätilö alkoi ihmetellä, mistä se johtuu. Hän pyysi lääkärin ultraamaan, onko vauva syntymässä kasvot ylöspäin. Olin kuullut, että tämä voi olla todella kivuliasta. En vieläkään unohda sitä, kun hentorakenteinen, päättäväisen oloinen lääkäri kärräsi sisään ultrauslaitteen kuin minäkin tavallisena päivänä tuotaisiin ravintolavaunuun myyntikärry. Samaan aikaan minä revin sairaalan sukkia muodottomiksi, jotka olin onnekseni vaihtanut ennen ponnistamista jalkaan. Siihen saakka olin halunnut olla omilla sukillani. Muistan oloni olleen todella epätoivoinen. Tunsin olevani puun ja kuoren välissä. Mitä tahansa tein, ei tuska helpottanut. Ponnistin pää vähintäänkin sateenkaarenvärisenä, mutta mitään ei tapahtunut. Olin päättänyt, etten huuda "mie en pysty tähän", joten huusin vuoronperään "mie pystyn tähän" ja "mie kuolen". Onneksi niin varhain aamulla, pääsiäispyhänä ei ollut mitään perheeksi-ryhmän synnytysosastoon tutustujia. 

Seuraavana hasardiosuus, pysäytä lukeminen tähän jos et kestä likaisia yksityiskohtia!

Tovin ponnistellen, välillä kätilön SEKÄ lääkärin molemmat kädet minun sisällä aloin olla melko epätoivoinen. He kuulemma vähän auttoi minua. Niin AU(!)liisti minua ei olekaan koskaan autettu. Aloin ymmärtää, kuinka ihmeellinen ja venyvä naisen keho todellakin on. Kuulin ensimmäistä kertaa puhuttavan imukupista, koska Oivan pää oli syntymässä vinosti. Tästä syystä Oivan pää ei muotoutunut siihen oikeaan muotoon syntymän kannalta, joten se täytyi tehdä imukupilla. Tämän paremmin en sitä osaa näin maalaisena selittää. Jossain kohtaa huone oli täyttynyt henkilökunnasta. Minulle tuotiin shotti jotain epämääräisen näköistä ja käskettiin kulauttamaan kurkusta alas. En tiedä mistä löysin virtaa vielä kyseenalaistaa, mitä minulle oltiin antamassa. Muistan edelleen sen kätilön ilmeen, joka piteli tätä shottia käsissään. Se oli se "ootko nainen tosissas" -ilme. Lääkäri huikkasi, että jos ei saada imukupilla tulemaan, niin sitten lähdetään kiireellä sektioon. Tämä ihmetelty shotti oli siis joku vatsaa rauhoittava lääke. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että leikkaussalissa oli täysi valmius hätäsektioon. Tämä ajatus saa minut näin jälkikäteen vähän liikuttumaan, koska tilanne olisi voinut päättyä niinkin. Onneksi en sillä hetkellä ehtinyt kuin päättämään, että tämähän tulee alakautta jos se on vain yhtään minusta kiinni. Muistan myös, kuinka kaiken sen tuskailun keskellä lääkäri ihmetteli, kuinka hyvät supistukset minulla on luonnollisesti, ja kuinka ei ole ainakaan minun ponnistelusta kiinni, ettei vauva synny. Jes!

Imukuppi asetettiin, ja sitten rytisi ja lujaa! Jossain kohtaa kuulin "leikkaa", ja todellakin tiesin ettei siellä ainakaan mitkään askartelutalkoot ollut käynnissä. Olin ennen synnytystä valmistellut Tuomasta episiotomiaan henkisesti, mutta unohtanut kertoa, että se tehdään saksilla. Minulle oli siis itsestäänselvyys, että se tehdään saksilla, kun taas Tuomas ajatteli nätisti tehtyä viiltoa pienellä veitsellä. Se oli kuulemma sivustaseuraajalle pieni järkytys, sekä se, että tämä sirorakenteinen lääkäri veti koko voimalla ottaen jalalla tukea sängystä vauvaa ulos minusta. Itsehän keskityin vain silmät kiinni ponnistamaan. Muistan kun kerrottiin pään syntyneen, jonka jälkeen muistan vilkaisseeni, miten kätilö yritti saada vartalon ulos siinä epäonnistuen. Toinen kätilö sai vauvan käännettyä niin, että hän syntyi. Sen verran oli kuitenkin ahtaalla, että Oivan toinen solisluu murtui. En osannut itkeä. Muistan nähneeni Oivan ensimmäisen kerran itkevänä ja isona vauvana metallikärryn päällä. Jokainen salissa ollut ihmetteli juuri syntynyttä hyvän kokoista vauvaa. Kokoa oli siis 4180 g ja pituutta 53 cm. Oiva syntyi 16 minuuttia ennen meitä hoitaneen kätilön työvuoron loppua. Pääsi siis yllättämään, onneksi! Minun aivot ei pysynyt mukana. Kysyin vasta pari viikkoa Oivan syntymän jälkeen yhtäkkiä ennen nukkumaanmenoa, että leikkasiko Tuomas napanuoran. Kuulemma leikkasi. 



Yllättävää kyllä, synnytys oli minulle henkilökohtaisesti upea kokemus. Jos päälle kahdenkymmenen tunnin synnytyksestä noin tunti on hirveää, on se aika pieni osa. Pahinta koko prosessissa oli synnytyksen jälkeen kahden tunnin tikkaaminen, minkä aikana menetin turhan paljon verta. Tämä vaikeutti synnytyksestä toipumista pitkän aikaa. Synnytyksestä toipuminen oli kaiken kaikkiaan raskasta ja kivuliasta, eikä itse synnytys ollut pahakaan verrattuna siitä toipumiseen. En istunut kahteen viikkoon, ja senkin jälkeen vaikeasti. En kuitenkaan missään vaiheessa ole sanonut tai kokenut, etten halua kokea synnytystä uudestaan. 

Tunne, jota en tule koskaan unohtamaan on se, kun vastasyntynyt Oiva nostettiin minun rinnan päälle. Se, miltä vastasyntynyt vauva tuntuu on jotain uskomatonta. Niin lämmin ja kostea. Iho vasten ihoa. Sitä en unohda ikinä, vaikka joskus unohtaisin kaiken. 

En myöskään ikinä unohda, kuinka tämän urakan jälkeen pidin Oivaa sylissä. Hänellä oli myssy päässä, enkä pystynyt tarpeeksi sisäistämään, että siinä hän nyt oli. Niin valmiina, että osasi heti aivastaa. Muistan kuinka yllätyin sitäkin. Silitin pientä nenänpäätä ja lauloin onnenkyynel silmässä musiikin tahtiin 


älä pelkää,
älä pelkää,
Sinä et pääse putoamaan,
Rakastettu on oikea nimesi, ja tulee nimenäsi olemaan. 





keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Mitä meille kuuluu


Hei!

Härre miten pitkä aika on siitä, kun viimeksi avasin tämän sivun. Kurkkasin monen kuukauden jälkeen blogia, ja olin saanut kyselyä, että mitä meille kuuluu. No minäpä kerron! Meille kuuluu hyvää, jos ei oteta huomioon flunssaa, joka on vienyt minulta mehut muutamana viimeisenä päivänä. Äitiysloma oli ja meni! Olen tällä hetkellä hoitovapaalla ja teen samalla opintojani. Oiva, mikä on muuten meidän pojan nimi kun sekin on jäänyt tänne mainitsematta, on saavuttanut yhdeksän kuukauden iän ja on mitä mainioin vauva. Hän konttaa hurjaa vauhtia ympäri pian pieneksi käyvää kaksiotamme ja nousee seisomaan kaikkea vasten. Oiva rakastaa musiikkia ja hytkyy innoissaan lempikappaleiden tahtiin. Suurimpia kiinnostuksen kohteita on mikro, astianpesukone, pyykinpesukone, vessanpönttö, vessaharja, lattiakaivo, kaukosäätimet, puhelimet, ipad ja mitä näitä nyt on. Suurinta herkkua oli pitkään puuro, mutta kun pääsi talk-murojen makuun on ne kyllä vienyt voiton. Tällä hetkellä ruoka ei yleisesti ole suosiossa, koska Oiva tekee yhtä aikaa neljää hammasta. En tiennyt tämän olevan edes mahdollista! Se on verottanut ruokahalun ja yöunet. Silloin kun sitä ruokahalua oli, maistui Oivalle parhaiten kaikki "oikea" ruoka. Yllätykseksi kaikki makea on ehdoton nou nou. Tai no, maissi on ainakin joskus ollut suurta herkkua, mutta hedelmät ja marjat ei ole saavuttanut lainkaan suosiota. 

Me eletään tällä hetkellä jonkinlaista murrosvaihetta ja niin syömiset kuin nukkumisetkin on vähän hakuteillä. Jos joku on lapsiperheessä varmaa niin se, että elämä on erilaisia vaiheita täynnä. Se mikä oli varmaa viime viikolla, ei olekaan enää tällä viikolla. Tai no, se mikä oli hyvä juttu eilen, ei ole sitä välttämättä tänään. Eipä pääse pitkästymään! Meillä oli hyvän aikaa säännöllinen päivärytmi, mutta sekin on nyt muutoksen alla. Mielenkiinnolla odotan mihin tämä kehittyy. Melko varmaa on kuitenkin kahdet päiväunet, viisi ruokailua ja no, siinä se. Hampaiden määrästäkään en mene sanomaan, koska niitä tupsahtelee suuhun kuin sieniä sateella. 

Minun elämä on siis tällä hetkellä pitkälti kotona Oivan kanssa. Me käydään torstaisin vauvasirkuksessa, mutta muuten elämä pyörii kodin ja mummolan väliä sahatessa. Saattaa kuulostaa tosi simppeliltä, mutta en vaihtais tätä kyllä mihinkään. Elämä on ihan valtavan rikasta touhutessa oman lapsen kanssa, joka oppii ihan mieletöntä vauhtia kaikkea uutta. Meidän elämän tähtihetkiä on tällä hetkellä huriseva mikro ja aukeava parvekkeen ovi. Elämä Oivan kanssa on yhtä suurta seikkailua ja se on kyllä ihan parasta.

En ole oikein miettinyt sen kummemmin tätä blogia. Sen tiedän, etten aio tehdä mitään radikaalia sen suhteen. Minulle bloggaaminen on aina ollut sellainen harrastus, jonka olen antanut elää ihan omaa elämäänsä. Kirjoitan kun siltä tuntuu, ja nyt tuntui siltä. Haluaisin kuitenkin tietää, onko siellä porukkaa, ketkä on mahdollisesti kaivannut minun juttuja? Jos on, mistä olisitte halukkaita kuulemaan?